Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, uuden ihmettelyä osa enosaasanoamonesko

Viikko alkoi haikeissa tunnelmissa. Maanantaina oli päivän päätteeksi tiedossa illanviettoa Denpasarin porukan kanssa ja täytyy kyllä sanoa että ne on kaikki siellä niin ihania ihmisiä. Mukavasti siinä aika kului kun vietettiin KAIKKI yhdessä aikaa.

Ensin valmisteltiin Annin kanssa omaa ohjelmaamme lapsille, niinkin yksinkertaista kuin leikki jota moni on joskus varmasti myös kokeillut, eli leikattiin kaikille paperista sydän ja siihen keskelle tulee oma nimi. Sydämet laitetaan kiertoon ja jokaisen täytyy kirjoittaa jotain positiivista kyseisestä henkilöstä. Tämän jälkeen siirryttiin aulatilaan josta oli pöydät raivattu sivuun ja istuttiin kaikki lattialla mattojen päällä. Näiden viikkojen aikana ollaan syöty jos jonkinmoista epämääräistä ruokaa orpokodilla ja parhaimpana, vai pitäisikö sanoa pahimpana, niistä mainitsisin pelkän riisin ja keitetyn salaatin. Nam nam, niin maukasta. Tuo siis ei ollut ällöä, vaan lähinnä todella tylsä yhdistelmä. Joka tapauksessa, tällä kertaa pöytä oli katettu koreasti ja tarjolla oli riisiä, grillattua kalaa, kasviksia, tuoretta salaattia (TUORETTA!), tulista tomaatti-sipuli-mitälie soosia mikä muuten oli aivan hyvää mutta siitä sai kyyneleet silmiin chilin takia ja juomana vesimelonimehua!

Ruokailun jälkeen rukoiltiin ja orpokodin johtaja, tai Ibu (=äiti) niin kuin lapset häntä kutsuvat, luki palan raamatusta. Kuuluu jokaisen illan rutiiniin. Sen jälkeen päästiin Annin kanssa esittelemään meidän video kaikille! Katseltiin se 32” lättyteeveestä mikä oli kannettu varta vasten aulaan jotta ei tarvitsisi miniläppäristä vahdata. Kyllä ne siitä tuntui pitävän, katsoivat koko tuotoksen loppuun asti ja nauroivatkin välillä. Rapiat 13 minuuttia se nyt sitten kestää. Sen verran pitää tuosta videon tekemisestä vielä kertoa, että saatiin se nipin napin valmiiksi illaksi. Windows Movie Maker oli yöllä seonnu kun laitettiin video edelliseksi yöksi tekeytymään elokuvaksi, ja aamulla kun katsottiin niin yksi videoklippi oli pompannut ihan väärään kohtaan?! WHY OH WHY. Jouduttiin siis muokkaamaan sitä, luoda se elokuvaksi ja vielä tämän jälkeen lisätä musiikit taustalle ja luoda se toisen kerran elokuvaksi. Taksimatkalla orpokodille pidettiin läppäriä auki takapenkillä kun se vielä junnasi jossain 67 prosentissa… Valmista kuitenkin tuli, jopa tunti ennen kuin se piti näyttää kaikille! Pääasia että siitä pidettiin ja että oltiin myös itse tyytyväisiä siihen mitä oltiin saatu aikaiseksi, Movie Makerilla ei nyt kuitenkaan ihmeitä saa tehtyä. Ei enää koskaan digitarinoita, kiitos.

Tämän jälkeen lapset piti pienet improvisaatioesitykset, pojilla ja tytöillä oli omat ja musiikkijuttujahan ne pääasiassa oli. Laulua ja soittoa. Sen jälkeen päästiin syöttämään kaikille salmiakkia! Oltiin leikattu ne valmiiksi pieniksi paloiksi, koska arvattiin ettei varmaan kukaan meidän suomiherkusta hirveesti pidä. Oikeassa oltiin, voi sitä naurun määrää mitä niistä reaktioista seuras, naamat vääntyi kyllä siihen malliin etteivät ole koskaan maistaneet mitään yhtä kamalaa :D Salmiakin maistelusta elävää kuvaa alla, poika vaaleanpunaisessa paidassa nauttii siitä erityisen paljon, hahah! Seuraavaksi pidettiin se sydän –juttu ja lopetettiin hangmaniin, lause mikä piti arvata oli ”Thank you for having us! We will miss you!”, tottahan tuo on, tulee kyllä ikävä. Yhteiskuvia on vino pino. Sitten me lähdettiin kohti Seminyakia ja meidän Denpasarin aika oli virallisesti taputeltu kasaan.

Tiistaina uusi paikka ja uudet kujeet. Hurautettiin taksilla töihin jotta osattaisiin jatkossa tulla skootterilla työmaalle. Reitti oli naurettavan helppo, hotellilta lähtiessä piti kääntyä yhteensä 4 kertaa. Ensin paikkoja ihmeteltyämme ja paikalla olevia tyttöjä moikattuamme Ibu Tina (=pomo) pisti meidät heti hommiin. Saatiin alkaa täyttämään erilaisia apurahahakemuksia joita orpokoti lähettää eri tahoille. Niitä kirjoiteltaessa aika kului melko sukkelaan. Toisena päivänä saatiin taas toimistohommia, tällä kertaa meidän piti jäljentää koneelle about seittemän eri lomaketta (tulostetaan ja niihin täytetään lasten tietoja). Eipä muuten mikään ihmeellinen homma, mutta kun ne oli kaikki indonesiaksi. Meni silmät sekasin kun kirjoitteli koneelle koko päivän lauseita joista ei tajua hölkäsen pöläystä. Toisena päivänä saatiin seuraksemme myös kaksi saksalaista harjoittelijaa, toinen on Widhya Asih 3:ssa ja toinen 6:ssa. Meidän nykyinen on siis numero 4. Tytöt on täällä puoli vuotta vapaaehtoistyöntekijänä orpokodeilla ja olivat nyt uusimassa viisumiansa Denpasarissa. Uuden he saivat noutaa seuraavana päivänä joten olivat jokaisella kerralla kuukauden välein tehneet niin, että jäävät Untal-Untaliin yhdeksi yöksi jotta ei tarvitse edes takaisin saarta ajella. Oli mukava jakaa/vertailla kokemuksia ja jutella niitä näitä, olivat molemmat tosi mukavia. Nähtiin heidät vielä torstainakin ennen kuin olivat ehtineet lähteä takaisin. Kuskina heillä oli sama tyyppi kenen kanssa sähköpostiteltiin tulostamme harjoitteluun ja joka meitä ja Matildaa kuskasi Blimbingsarista takaisin Denpasariin, joten saatiin Formaninkin kanssa vaihtaa nopeasti kuulumisia. Torstain aktiviteetti töissä oli ristipistotyön tekemistä, niillä on jotku myyjäiset tulossa pian ja saatiin kantaa kortemme kekoon. Tosi kehittävää hei! Ainaki näin sosiaalialan näkökulmasta.

Hotelli nro 5. Aamiainen huoneeseen. Ei huono.

Widhya Asih 4, Untal-Untal.

Untal-Untalissa meillä on oma huone. "You can take a rest!" - Ok.

Siinäpä tämän viikon töiden kohokohdat. Iltasella ollaan tavallisesti lähdetty tutkimaan Seminyakin ympäristöä. Tiistaina haahuiltiin kävellen pitkin katuja ja päädyttiin ravintolaan jossa minä tilasin perus indonesialaista, Anni superpienen (tuli vaan paha mieli) tonnikalasalaatin ja meitä palveli erittäin puhelias nuori nainen. Hauskaa, kun se jäi oikein juttelemaan kunnolla meidän kanssa, oli niin kiinnostunu kaikesta. Keskiviikkona otettiin skopo alle, ajatuksena etsiä Seminyakista joku kiva ravintola, mutta yhtäkkiä huomattiin että oltiin jo Kutan puolella. Eksyttiin ja pysähdyttiin kaupan pihalle tutkimaan Google Mapsia, paikannettiin sijainti ja jatkettiin tutuille hoodeille. Oli outoa olla taas Kutalla, SKOOTERILLA. Edellisestä kerrasta oli jo ehtiny kulua 5 viikkoa. Ravintolassa istuessa alkoi kaatosade ja ajeltiin takaisin Seminyakiin hillitymmässä tihkusateessa, pysäytettiin yhden hierontapaikan eteen ja mentiin molemmat jalkahoitoon vie lopuksi. Torstaina suunnistettiin metsästämään kauppaa mistä löydetään meikkejä, mun molemmat kulmakynät olivat maagisesti kadonneet yhden päivän aikana, ehkä se siivooja nappasi kummatkin… Sieltä suunnattiin kreikkalaiseen ravintolaan ja syötiin harvinaisen hienosti. Molemmilla lasillinen punaviiniä, vesipullot, pitaleivät ranskalaisilla ja vielä yhteisesti lisukkeeksi fetaa ja koko lysti maksoi ~336,000 rupiaa = noin 20 €. Hienosti syöminen kuitenkin vähä kosahti siihen, kun maksaessa todettiin että ei hitto, ei meillä oo tarpeeksi käteistä lompakossa :D Onneksi mulla oli pankkikortti mukana ja näppärästi käväisin tien toisella puolella nostamassa ruokarahat, eikä siellä ravintolassa oltu moksiskaan, no worries.

Sunnuntaina on lähtö Singaporeen ja takaisin tultaessa otetaan uusi turistiviisumi lentokentältä ja suunnataan yhdeksi yöksi Sanuriin (jee!) ja sitten viikonlopuksi lähdetään valloittamaan Ubud. Meinas vaan tulla ongelmia pakkauksessa. Singaporeen lähtee vain käsimatkatavarat joten tila on rajallinen, tulee siellä shoppailijan paratiisissa varmaan haalittua uuttakin vaatetta, joten tehtiin sotasuunnitelma. Singaporeen mukaan vain ne vaatteet mitä tarvitaan siellä ja ne mitkä halutaan Ubudiin me vietiin pesulaan. Sanuriin. Kyllä. Sitten kun tullaan torstaina niin haetaan ne Sanurista mukaan, se on siinä matkan varrella. Kuinka kätevää! Tänään oltiin siis Sanurissa illalla, vietiin ne pyykit meidän vakkaripesulaan jossa erikoispyyntö ”Pitäkää meidän pyykkejä täällä vähän yli viikko” meni läpi ja vastauksena oli iloinen ”No problem!”, käytiin vakkariravintolassa syömässä ja sieltä mentiin vakkaribaariin, eli Linga Longassa käytiin morjenstamassa tuttuja. Siellä ne oli taas aivan onnessaan kun tultiin käymään, kuinka ihanaa! Tällä kertaa oltiin ihmisten aikoihin takaisin hotellilla, skopolla kesti takaisin vain vähä reilu 15 minuuttia kun ei tuossa klo 11 aikaan ollu enää tuolla isollakaan tiellä niin paljon liikennettä.

Huomenna rannalle ja tavataan taas vähän lisää ihmisiä, Annin tuttu saapui tällä viikolla Balille joten nähdään sen kanssa iltapäivällä.

Ai niin joo, se vielä että ollaan vaihdettu taas hotellia. Joku älynväläys tuota edellistä varatessa oli kun otettiin se vain tähän perjantaihin saakka, vaikka lähdetään sunnuntaina sinne Singaporeen, d’oh?? Booking.com laulaa ja varattiin torstai-iltana tämä meidän nykyinen sijainti joka oli halvin mikä löydettiin, täällä siis seuraavat kaksi yötä. Mutta tämä on ihan kiva, oikehen mukavan olonen.  

Eipä muuta, kuulemisiin!

Koti-ikävä Sanuriin!

Niin se aika vaan hurahtaa ja puolet Baliajasta kulutettu. Paniikki iskee, kun niin monta paikkaa vielä näkemättä ja kokematta.

Viime viikko on sisältäny aivan hulvattomia hetkiä Linga Longassa sekä armotonta videon tekoa. Jouduttiin ottamaan jopa yks etätyöpäivä, että saataisiin videota tehtyä, koska ajatus kulkee huomattavasti paremmin ilmastoidussa hotellihuoneessa omassa rauhassa kuin orpokodin tukalassa toimistossa, jossa ravaa jatkuvasti porukkaa. Okei, olihan siinä sekin etu, että keskellä päivää voitiin siirtää toimisto hetkeksi rannalle.

Perjantaina vaihdettiin taas vapaalle; otettiin skootterin sijaan alle polkupyörä (vain yksi ja tasa-arvon nimissä minä toimin kuskina) ja suunnattiin sporttibaariin kattomaan jääkiekkoa. Toista erää ei siltä kanavalta tosin näytetty, joten katsottiin sitä läppärin näytöltä venäläiseltä streamilta muutaman muun suomalaisen kanssa. Sieltä jatkettiin matkaa Linga Longaan, mutta kesken matkan ketjut lähti pois paikoiltaan ja ihan kunnolla. Epätoivoisilta kun näytettiin, saatiin muutama paikallinen meille pyörää korjaamaan. Se ei tosin ollukkaan mikään helppo nakki. Ketju meni nimittäin kokonaan poikki ja lopulta istuttiin siinä varmaan 20 minuuttia, kun nää avuliaat pojat sitä venkslas kuntoon. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, matka jatkui edelleen pyörällä. 

 

Linga Longassa oli yhtä hauskaa kuin aina ja ilta venyi taas hyvän musiikin ja suomalaisen juomapelin merkeissä. Mutta tulipa nyt nähtyä se auringonnousu! Kertaakaan ei oltu jaksettu aamulla nousta niin aikasin, mutta kiitos Linga Longan jaksettiin valvoa siihen asti. Kaunistahan se oli. Nukkumisesta ehdittiin nauttia semmoset kolme tuntia, kun meidän piti eilen kirjautua hotellista ulos puoleen päivään mennessä ja lähteä Seminyakiin.

Auringonnousu

Ei ihan jaksettu heti lähteä skootterilla huristamaan eikä meillä ollu vielä hajuakaan, miten me kaikkine tavaroinemme muutto hoidetaan, joten ensin käytiin haukkaamassa aamupalaa ja siitä mentiin Linga Longaan tekemään suunnitelmia. Koko baari ei ollu kyllä vielä edes auki, mutta siellä me istuskeltiin ennen kuin suurin osa henkilökunnastakaan oli paikalla. Rentoa. Soitettiin sille meidän ihanalle tuttavuudelle Juanitalle, joka komensi saman tien miehensä veljen meitä Seminyakiin kuskaamaan. Niin se tuli meitä Linga Longasta hakemaan mukanaan Juanitan tytär ja sitten sitä matkattiin tavarat auton kyydissä ja me skootterilla perässä.

Muutto herätti meissä kyllä valtavia tunneryöppyjä. Ensinnäkin ollaan räät poskella naurettu kulunutta viikkoa, mutta nauru muuttu kyllä välillä itkuksi, kun Sanuriin on jo nyt ikävä. Täällä me eilisilta hotellihuoneessa maattiin vierekkäin ja lohdutettiin toisiamme, että kyllä se tästä vielä iloksi muuttuu. Outoa, miten johonki paikkaan voi sillä lailla kiintyä niin äkkiä.

Täällä Seminyakissa ollaan ihan outoja naamoja; kukaan ei tunnista meitä eikä kukaan odota meitä mihinkään. Kukaan ei kutsu meitä siskoiksi ja tule poskisuukottamaan, kun saavutaan paikalle. Kukaan ei tiedä meidän nimiä tai edes, että ollaan suomalaisia. Pitää etsiä uus vakipesula, -kauppa ja –ravintola.

Nyt on sitten ensimmäinen päivä Seminyakissa takana. Haettiin lohtua suuntaamalla aamupäivällä rannalle. Päätettiin näin ekana päivänä ottaa taksi, että tällä kertaa löydetään se ranta. Päivä meni siellä maatessa ja käytiin me vähän ympäristöäkin ihmettelemässä. Siinä kadulla kävellessä mulla hajos flipfloppi (jo kolmas tälle reissulle) ja saman tien viereisestä puljusta myyjä viitto, että kyllä se äkkiä fiksataan. Sitte se kaivo pikaliiman esiin ja alko hommiin. Piti minun sitten kohteliaisuuttani ostaa siltä siitä laukku. Siitä jatkettiin syömään ja katsomaan sitä kuuluisaa auringonlaskua. Koko päivän aurinkoa pilvettömältä taivaalta, mutta just kriittisellä hetkellä jostain ilmesty valtava pilvi suoraan auringon eteen. Nyt ainakin tiedetään, missä se ranta on ja voidaan mennä joku toinen kerta auringonlaskua ihastelemaan.

Meidän uuden kodin piha tulvii 

Nyt on pyhitetty ilta oikeiden asioiden hoitamiselle. Ajatukset on nimittäin tällä reissulla ollu kaikkialla muualla paitsi velvollisuuksissa, mutta kai nekin pitäis silti hoitaa. Nyt katsotaan eilinen pronssipeli, koska eilen simahdettiin molemmat ensimmäisen erän jälkeen. Sen verran se auringonnousu verotti.

Huomenna mennään vielä Denpasarin orpokotiin istumaan iltaa, koska ei ehditty pitämään viimeistä kokoontumista kaikkien kanssa. Tiistaina sitten aloitetaan Untal-Untalissa, jännittävää! 

Vakkarihedelmäkauppias - päiviemme piristys Denpasarissa

Lentävä hollantilainen

Lentävä hollantilainen II

Ps. Älkää nyt ihan vielä niitä postikortteja ootelko, tavallaan unohdettiin koko juttu. Uus yritys tällä viikolla.

Mysteeri-iltoja ja mysteeritauteja

Neljännestä hotellista iltaa! Muutettiin (taas) tosiaan perjantaina tänne Sanurin rannan läheisyyteen ja täytyy kyllä sanoa että tämä meidän tämänhetkinen majapaikka on melkoisen mukava. Aluksi oltiin niin onnessamme uudesta siististä vaikutelmasta ja varsinki vessasta, ettei meinattu huomata että meidän jääkaappi puuttuu. Booking.comissa sitä kyllä oli lupailtu huoneeseen kuuluvaksi, joten marssittiin siis respaan vaatimaan oikeutta. Ekalla kerralla ei tärpänny kun tiskin takana ei ymmärretty mistä me valitettiin, mutta toisella yrityksellä meni paremmin kun vastassa oli eri työntekijä. Meidän käskettiin odotella respassa hetken aikaa niin he hoitavat asian. Siinä sitten istuskeltiin vartin verran ja todettiin että eiköhän sinne huoneeseen voi jo mennä kurkkimaan, siellä se uusi uljas jääkaappi odotti meitä huoneen nurkassa. Mission completed. Nyt saadaan taas Bintangit ja Smirnoffit kylymään.

Tätä seikkaa lukuun ottamatta ollaan aivan tyytyväisiä. Huoneesta löytyy myös DVD-soitin, eli ystävänpäivän suunnitelmatki ratkes samalla kertaa. Katteltiin The Notebook –leffa ja herkisteltiin niinku ystävänpäivänä kuuluuki, samassa sängyssä vetisteltiin lopputekstien alkaessa. Niin herkkää. Perjantain vesipuisto suunnitelmat siis peruuntui kun meidän matkatoveri tuli kipiäksi.

Lauantai-ilta oltiin jo aikaisemmin päätetty pyhittää Linga Longalle, joten päivän päätteeksi suunnattiin siis syömään jonka jälkeen napattiin kaupasta mukaan muutamat fiilisjuomat ennen päämäärään lähtöä. Linga Longahan on normaalisti auki kahteen yöllä, mutta meikäläisten ilta venähti siitä huolimatta, oltiin klo 6 hotellilla. Taas uusia hyviä Balin puolia: baarista ei tarvitse lähteä silloin kun se menee kiinni jos a) siellä riittää asiakkaita ja b) henkilökunta on über-rentoa. Istuttiin paikallisessa bändiläisten kanssa vielä viiden aikoihin, hupaisaa. Opetettiin niille mm. letkajenkkaa ja ne puolestaan demonstroi meille sumatralaisia kansantansseja. Sitte Mäkkärin kautta nukkumaan. Btw, täällä McDonald’sistakin saa riisiä?!

♥

Henkilökohtaisesti oon ihan onnessani ku jätkät vetää täällä livenä Musea, varsin hyvin vielä kaiken lisäksi! BAGUS.

Tästä seuraava päivä otettiinki niin rennosti ku mahdollista, tosin illalla piti lähteä käymään töissä. Lapset on koulussa tai muissa aktiviteeteissa niin paljon kiinni pitkin viikkoa, että sunnuntai oli ainut päivä milloin saatiin loput haastatteluista kuvattua videota varten valoisan aikaan. Johtajan kanssa juteltua tuli taas vähän lisäpaineita saada tästä mahdollisimman hyvä, meidän video on menossa ainakin Jenkkeihin jakoon erään miehen kautta, joka on aikeissa tehdä pientä varainkeruuta orpokotia varten. Alun perin tämänkin oli pitänyt tehdä video, mutta meidän oma kuulemma ajaa saman asian. Jaiks. Lisää syitä panostaa tähän oikeasti kunnolla! Olis niin mukava tietää että tästä tulis olemaan heille konkreettista hyötyä.

Suomen Kanadaa vastaan pelattu ottelu tuli tätä aikaa keskellä yötä, tarkalleen ottaen klo 1, ja meidänhän oli lätkäihmisinä ihan pakko nähdä se. Mentiin nukkumaan ajoissa, noustiin yhdeltä vahtaamaan peliä ja mentiin puoli 4 aikaan rättiväsyneinä nukkumaan. Tulipahan nähtyä, venäläinen streami tällä kertaa mutta toimi ihan hyvin, näky pelaajien sukunimet paidoista ja kaikki! Kiekkokin!

Alkuviikko on töissä sujunut aika puuduttavasti videota leikatessa ja muokatessa. Ollaan nyt istuttu tämä ja eilinen päivä liimattuina toimiston tuoleihin. Alkaa vilisemään jo kaikkien haastattelut ja videon musiikit rasittavasti päässä, mutta no pain no gain. Kyllä tästä hyvä tulee. Kyllä meillä välillä on ihan hauskaakin sitä tehdessä, varsinkin ”pilalle menneitä kohtauksia” karsiessa, ajateltiin jos jaksettais tehdä orpokodille ihan huvin vuoksi vaan bloopers –videokin, saisivat hauskan muiston. Maanantaina kyllä pidettiin päivän aikana englannintuntikin, saatiin nuorten kanssa hangman –peliin ihan uusia ulottuvuuksia. Niillä oli sitä pelatessa yhtä hauskaa kun yleensä porukalla on Aliaksessa, desibelit oli ainakin sitä luokkaa. Sitä innostuksen määrää kun ne keksi mitä sanaa me heiltä arvuuteltiin. Siitä sai ittekkin energiaa loppupäiväksi.

Tänään suurin kysymysmerkki on ollut mun mysteeritauti. Kahteen asti töissä oli ihan normaalia kunnes iski aivan jäätävän huono olo. Ihan tyhjästä. Kummallisinta tässä on se, että ollaan tänään Annin kanssa syöty tismalleen samoja ruokia. Ellen sitten saanu ruokamyrkytystä aamun ananasmarmeladista, Anni otti kuitenkin appelsiinin makusta… ehkä ei kuitenkaan. Joka tapauksessa, päätettiin ottaa skopo alle ennen kuin meikäläiselle tulis kahta kauheampi olo, mikä osottautukin sitte hotellille päästäessä ihan hyväksi ideaksi. Siinä 1,5 tunnin power napit otettuani olo oli paaaaljo parempi. Anni ehdotti, että ehkäpä mulla on vain todella pitkäksi venynyt krapula. Se oliski. Noh, nyt ollaan sitten molemmat oltu mysteeritaudissa, toivottavasti meidän sairaushistoria tältä reissulta jäisiki vain näin lyhyeksi.

Huomenna tiedossa töitätöitätöitä, Suomen lätkäpeli ja mahdolliset voitto-Bintangit missäs muuallakaan kuin Linga Longassa. Kuulemisiin!

Viikonlopun korvamato.

Matkaseurana kreisi kissanainen

Kohta taas viikko menny ihan hujauksessa ja asiaa on!

Sunnuntaina vietettiin vielä aamupäivä Jimbaranin rannalla maaten ja polskien. Siellä siis pysty ihan uimaan ja lillumaan eikä jääny aaltojen liiskaamaksi, ainakaan pahasti. Sieltä käsin sitten lähdettiin vielä orpokodille katsomaan, kun lapset laulo kirkossa. Tajuttiin paikan päällä, että ollaan vähän alipukeuduttu, kun kaikki veti sielä pyhäkamppeita päälle ja meikkiä naamaan ja me tultiin shortseissa ja topeissa. Onneksi hätä keksii keinot ja saatiin yhdeltä tytöltä farkut lainaksi, niin ei aiheutettu pahennusta paljaine, valkoisine säärinemme. Tosin meidän naamojen ja käsien väritys oli aika lähellä tomaattia sen aamuisen auringonoton jäljiltä, niin saatiin kyllä huomiota, vaikkei sääriä vilauteltukaan. Yks tytöistä ihan säikähti, kun koski Riikan tulikuumaa kättä.

Jumalanpalvelus oli kyllä aika elämys. Ei ensinnäkään ymmärretty sanaakaan koko puolitoistatuntisesta sessiosta, vaikka koitin kyllä veisata virret mukana ihan vaan kuluttaakseni aikaa. Lisäksi siellä pastori heitti douppia läppää ja kesken kaiken piti kätellä kaikki ympärystoverit ja toivotella hyvää sunnuntaita. Outoa. Lapsia selvästi se laulujuttu jännitti, mutta ne laulo ihanasti, oli ihan stemmat ja kaikki. Oltiin niiiin ylpeitä! Nyyhks.

Kirkon jälkeen palattiin kotoisaan Sanuriin, tosin nyt uuteen hotelliin. Täällä ei ilmeisesti oltu tietoisia meidän varauksesta, mikä herätti jo epäilykset tän paikan hyvyydestä eikä tilanne yhtään parantunu, kun lopulta päästiin omaan huoneeseen, sillä tää ei ole tosiaankaan sitä, mitä kuvissa nähtiin. Muuten ihan ookoo, mutta tuo vessa on KAMALA. Ruosteinen kylpyamme ja kaikkea. Lisäksi tässä viikon mittaan meille on selvinny, että tää on ehkä joku seniorihotelli (ei siis haittaa meitä, meillä oli tässä huiput naapurit). Etittiin kyllä jo heti maanantaina uusi hotelli, johon muutetaan huomenna.

Viikko on töissä menny lähinnä orpokodin esittelyvideota työstäen. Ollaan kuvattu kaikenlaista aktiviteettia ja haastateltu lapsia ja orpokodin johtajaa. Matskua alkaa olla jo tosi paljon, mutta vielä pitäis saada siitä esittelykelponen video aikaseksi.

Mutta nyt viikon teemaan eli eläimiin! Ollaan kohdattu tän viikon sisällä nyt vaikka minkälaista kulkijaa. Ensinnäkin Jimbaranissa kohtasin miljoona (niitä oli oikeasti paljon) ötökkää, jotka lensi kohti valoa, pörräs aikansa ja sen jälkeen katos jättäen vain siipensä muistoksi olemassaolostaan. Riikka ja Eeva oli hakemassa ruokaa, kun nää kyseiset kamaluudet hyökkäs huoneeseen ja minä ovelana houkuttelin ne vessaan ja lukitsin sinne ja kun tytöt tuli takasin, niitä ei enää ollu! Eikä ne varmaan vieläkään usko, että niitä oli olemassakaan.

Nähtiin myös ihan jäätävän iso rotta, kun juostiin yks ilta kaatosateessa pannukakkuravintolasta kotiin. Riikka luuli sitä ensin kissaksi, koska se oli niin ISO. Lisäksi täällä meidän hotellin seinällä asustaa vielä jäätävämmän kokonen gekko, se on siis varmaan sata kertaa isompi ku nuo pikkugekot. Ehkä se on syöny ne kaikki muut. Pelottavaa.

Mutta viikon päätähti oli kuitenkin pienen pieni kissanpentu, jonka koululaiset löysi eilen roskakorista ja toi orpokodille. Riikka alias Crazy Cat Lady tietysti adoptoi sen heti ja alko hoivaamaan. Haettiin sille kaupasta äidinmaidonkorviketta , jota Riikka sille kissalle sitten pillillä juotti. Yhdeksi yöksi se sai jäädä orpokodille ja Riikka etti sille turvapaikan jostain paikallisesta löytöeläinkeskuksesta. Tänään sieltä sitten tultiin hakemaan sitä pienokaista. Oli se kyllä sulonen, vaikka en kyllä niin kissaihminen olekaan.

Tänään sitten lähdettiin töistä vähän aikasemmin, koska ajatuksena oli mennä kattomaan Suomen peliä sporttibaariin. Ajatus oli hyvä, mutta toteutus hiukan ontu. Ei nimittäin löydetty täältä Sanurista ainuttakaan paikkaa, missä sitä oltais näytetty. Olympialaisia tuli vaan yhdeltä kanavalta ja sieltäki pelkkää lumilautailua ja kelkkailua. Lopulta päädyttiin hotellille etsimään kuumeisesti jotain toimivaa livestreamiä ja lopulta meidän b-luokan katsomossa katottiin pätkivää lähetystä miniläppärin näytöltä ja kuunneltiin minuutin jäljessä tulevaa suomalaista selostusta. Oli meillä kuitenki kisa-asusteet! Eli tidak apa-apa, tää tunnelman luominen vaan vaatii nyt vähän enemmän työtä.

Huomenna mennään vesipuistoon ja viikonlopun missio olis nyt viimeinki ainaki ostaa ne postikortit, että ehtii perille Suomeen ennen meitä. Luvassa muuten rentoutumista, koska tämä elämä täällä on ihan hirrrveän raskasta.

Mikä työharjoittelu?

Meidän työviikko, jos sitä siksi voi kutsua, on sujunu täällä päässä varsin joutusasti. Oltiin tosiaan sunnuntaina töissä jotta saataisiin enemmän videomateriaalia siihen orpokodin YouTube -pätkään mikä niille väsätään, onneksi oltiin, koska saatiin samalla kuulla että suurimmalla osalla nuorista on kolmen päivän loma viikon alusta alkaen. Eli toisinsanoen, lähes kaikki lähtee käymään katsomassa vanhempiaan (tai lähintä sukulaistaan joka toimii huoltajana perheen puuttuessa) ja me pyöritellään peukaloitamme koko päivä orpokodilla kun ei siellä oo silloin tekemistä. Tehtiin sitte sellanen diili että maanantai ja keskiviikko pidettiin vapaata, tiistai ja torstai oltiin harjottelussa. Kai se on ihan hyväksyttävää että ensin katottiin säätiedote ennen ku tiedettiin kysyä tietyt vapaapäivät? Viikon työpäivät täyttyy joka tapauksessa kun sunnuntaina oltiin työmaalla ja pitäis taas tällä viikolla mennä.

Ennusteet piti paikkansa ja käytettiinki vapaat tehokkaasti Sanurin rannalla makoillen kuin lahnat konsanaan. Löydettiin vihdoinki vuokrattavat rantatuolit mukavalta paikalta, pari maksaa Rp 50 000/pv. Sitä välillä unohti olevansa työharjottelureissulla, kun syötiin pikkupurtavaa siinä varjon alla istuskellessa ja aallot pyyhkäisee toisinaan tuolin alta, rentoa. Arska paistoi molempina päivänä lähes pilvettömältä taivaalta, illansupersateita lukuun ottamatta, jotka aina onnistui alkamaan juuri sen jälkeen ku oltiin tulossa takaisin hotellille. Ajoitus oli siis varsin bueno.

Sanur Beach.

Tiistaina aamun ensimmäinen tehtävä oli Denpasarin poliisilaitoksella käyminen että saataisiin mulle paikallinen turistiajokortti. Yksi yliopiston tytöistä, Artiny, lähti meille oppaaksi liikenteeseen koska ilman oltaisiin kyllä totaalisen hukassa tuolla pääkaupungin vilinässä. Ajeltiin Artinyn perässä laitokselle asti ja sain huokasta helpotuksesta kun ainaki 50 % matkasta oltiin selvitty ehjin nahoin. Sisälle astuessa vastaan iski aivan tajuton kuumuus. Paikka oli ihan täynnä ja ilmastoinnista ei tietoakaan. Ainoastaan muutama tuuletin siellä täällä. Ei vaan pysty käsittämään miten paikalliset pystyy olemaan siellä töissä pitkähiaiset ja tummat paksukankaiset housut päällä. No joka tapauksessa, ei ruuhkan takia onnistunu että saataisiin kortti saman päivän aikana, vaan tehtiin paperityöt ja kortin saaminen siirty torstaille.

Torstaina vaan minä lähdin Artinyn kyydillä asemalle ja Anni jäi orpokodille hengailemaan. Pääsin vihdoin kunnolla skopon kyytiin ja nyt pysty keskittymään siihenkin mitä ympärillä tapahtuu, kuskina ollessa ei paljo maisemia kattella. Pistin esimerkiksi merkille paikalliset kaatopaikat. Niille on käytännössä varattu yksi pieni tontti missä kaikki jäte muovista ruuantähteisiin on sekaisin, sitte niitä lajittelee muutama heppu paljain käsin säkkeihin. Ällöttävää, jo pelkästään sen takia että se haju on niin kamala ja sen haistaa jo kauan ennen ku tullaan lähellekään paikkaa. Asemalle päästyä etsittiin sama poliisi jonka kanssa asioitiin aikaisemminkin. Aluksi tämä meinasi että taas on niin täyttä että menee huomiselle, mutta kun siinä hetken vaati että viikonloppu on jo täynnä suunnitelmia ja huomenna pitäis lähteä skootteria ajamaan pitkin saarta niin tuli poliisisetään vauhtia. Jonkin aikaa se pinkoi pitkin asemaa järjestelemässä ja hetken päästä mut noudettiin jonon ohi kuvauttamaan naama ja ottamaan sormenjäljet. Taas hetken odottelua ja pian kajahti kuulutuksena oma nimi pitkin aulaa ja sain mennä noutamaan korttini. Paikallisille tuntuu haastavalta sanoa pitkiä äänteitä, minä oon aina Rika ja Anni on Ani. Sitte taas skopon selkään ja orpokodille. Loppupäivä meni pääosin matskua kuvatessa ja videoa leikatessa.

Illalla vuokrattiin uusi menopeli Linga Longan mukavalta rouvalta. Sovittiin että tämä tuo sen baarille ja mentiin sinne hetkeksi istuskelemaan, hauska vastaanotto kun baarin työntekijät heittää heti meidän kanssa yläfemmaa ja ennen ku ehdin tilata mitään ne ilmottaa että Smirnoff Ice on sitte loppu. Perjantaina oli aika sanoa heipat meidän hotellille joka toimi tukikohtana pyöreet 3 viikkoa. Jätettiin rinkat tavarasäilöön hotellille ja otettiin pikkureput vaan mukaan kun suunnattiin skopolla Jimbaranille Eevan luo viikonlopuksi. Yllättävän helppoa tuo skootterilla liikkuminen kauemmaksiki, kun vaan ottaa asiaksi lähteä ja selvittää et mihin päin on suunnilleen menossa.

Kyllä, se on meidän rekisterikilpi. Ja kyllä, se on nyt kiinni skopossa oikealla paikalla.

Illalla Eevan johdolla suunnattiin melkeen saman tien Dreamland Beachille, rannalla on sen verran maininkia että vedessä viihtyy lähinnä surffaajat, mutta kyllä siellä nyt varpaitansa pääsi liottamaan. Etsittiin mukava poukama kallioiden välistä ja laitettiin maata. Turkoosia vettä, rauhaa ja hyvää seuraa. Aika jees.

Illalla suunnattiin Uluwatuun yksille, ilmeisesti siellä on täällä päin ainoa isompi menomesta mihin kaikki suuntaa kun ei Kutalle asti jaksa lähteä. Ei ehditty auringonlaskua näkemään, mutta kyllä siellä nautti siitäkin että pystyy kallionkiellekkeellä olevasta baarista kattelemaan pimenevää taivaanrantaa. Balin eteläkärjessä kun ollaan niin sieltä suoraan lähtiessä tulis Australia vastaan.

Ps. Otettiin Kimi Räikkösen kanssa yheiskuvia paikallisessa ruokakaupassa. Siellä se mainosti Axea. Aluksi kesti hetken rekisteröidä että kuka siinä kuvassa oikein oli, kattelin vaan että onpa tutun näkönen mies. Ei heti tulis mieleen että täällä törmää mainoksissa Räikkösen naamaan.

Dreamland Beach.

Pakollinen surffi- ja kakkakahvifiilistely

Niinku jo aikasemmin uhkailtiin, perjantaina kerättiin rohkeutemme ja lähdettiin surffaustunnille. Otettiin tunti Pro Surf Schoolista, koska kuultiin, että se on vaan yksinkertaisesti paras surffikoulu Balilla. Hintaa lystille tuli sellaset 45 euroa, mutta siihen sisältyi myös kuljetus sinne ja takaisin sekä kaikki muu tarvittava kuten vaatteet ja aurinkorasva. Meidän lisäksi tunnilla oli pari aussityttöä ja ohjaajia oli yhteensä kaksi eli aika privaattiopetusta sai.

Aluksi käytiin läpi teoriaa ja kuivaharjoteltiin oikeaa asentoa ja sijottumista laudalla. Puolen tunnin jälkeen sit lähdettiin kokeileen, miltä se sitten tuntuu tositoimissa vedessä. Kun sinne mereen sitte lautojen kanssa lähdettiin, tajuttiin, että oli luvassa raskas parituntinen. Jo pelkkä surffilaudan kantaminen tuotti ongelmia, kun lyhyiden käsien kanssa sitä ei saanu oikeen kunnolla kainaloon ja pään päällä kantaessa oli olkalihakset kovilla.

Ekaksi mentiin pari kertaa ihan vaan makuullaan jooga-asennossa siinä laudalla eikä edes yritetty nousta ylös, että tajuttiin, miten se lauta siinä aallolla käyttäytyy. Ohjaaja aina pukkas meidät vauhtiin, kun aalto alko lähestyä. Se ylösnousu ei sitten mennykkään niinku oltiin sisällä treenattu. Ekoilla kerroilla ei ollu kyllä hajuakaan, mitä piti tehdä ja naamalleenhan siinä sitte mentiin, useammin ku kerran. Riikka tosin onnistu jotenki ihmeen kaupalla ekalla kerralla pääseen ylös ja innostu oikeen tuulettaan siellä laudan päällä. Mutta seki tais olla sitä kuuluisaa aloittelijan tuuria.

Alku aina hankalaa (ja suolasta)

Jossain vaiheessa pidettiin pieni juomatauko ja käytiin vielä läpi rannalla, miten se nouseminen siinä laudalla tapahtuu. Sen jälkeen tuntu, että se alko jo vähän jopa sujua. Yhellä kerralla onnistuin pysymään loppuun asti pystyssä ja tajusin, miten pystyy omalla asennolla vaikuttamaan vauhtiinki. Harmi, että se valokuvaaja oli ehtiny jo lähteä, koska luulen, että oon näyttäny maailman onnellisimmalta juuri tuolla hetkellä. Ainaki siltä tuntu.

Lopuksi se koko homma alko kyllä tuntua jo tosi raskaalta, kun aina se lauta piti taas roudata takas mereen aaltoja vastaan taistellen. Perjantaina sattu olemaan vielä aikamoinen tuuli, nii joka kerta, kun oli edenny yhden metrin, tuntu, että aalto vei kolme metriä takasin. Siihen vielä pienenä lisänä se tunne, kun on kaikki röörit täynnä suolavettä sen kaiken kaatuilun ja aaltojen alle jäämisen jäljiltä.

Vaikka lopuksi olo oliki melko nuutunu, niin viimenen ajatus koko surffauksesta oli todella bagus eli hyvä ja tuota täytyy päästä kokeileen uudestaan. Olihan se niin mahtava tunne, kun pääs laudalle seisaalleen ja alko ymmärtää, miten sitä pystyy vähän ohjailemaankin. Huisia! Ei tässä tosin olla vielä lähelläkään prota eli varmaan otetaan tässä nyt omatoimista harjottelua alle ja mennään sit jatkokurssille. 

Eilen sitten otettiin päiväksi ittellemme kuski ja lähdettiin kattelemaan Balia vähän kauemmas. Käytiin parilla temppelillä, joista kuvat saa kertoa. Mainittakoon nyt kuitenkin se, että molemmissa paikoissa päästiin taas paikallisten lomakuviin. Joillain paikallisilla on tapana ottaa yhteiskuvia turistien kanssa eikä vieläkään olla selvitetty, mitä ne niillä kuvilla oikein tekee. Varmaan kattovat tv-ruudulta ja nauravat tai jotain sellasta.

Meidän kuskin kanssa tuli puhetta kahvista ja se sitten lupas pysähtyä jollain kahvitilalla. Yhtäkkiä oltiin menossa jotain hämärän näköstä polkua metsään päin ja mietittiin jo, että nyt meidät mestataan siihen paikkaan. Mutta siellä kasvoi kahvipapuja, kaakaota ja kaikenmaailman mausteita. Sitten meille esiteltiin perinteistä kahvinvalmistusta ja kahvipapuja kakkaavat mangustit (okei, oikeasti sivettikissoja). Kierros päätty siihen, että saatiin maistella tilan erilaista kahvia ja teetä, kun eteen tuotiin 11 erilaista minikuppia, ILMAISEKSI. Toki se mangustin kakkaama kahvi makso 50 000/kuppi ja pitihän sitäki nyt maistaa. Erikoista, sanoisin.

Polulla kahvitaivaaseen

Siitä jatkettiin matkaa kohti päämääräämme Git Gitin vesiputousta. Loppumatkasta oli kyllä melkosta sumupilveä, kun sinne kosteuden keskelle laskeuduttiin. Auto jätettiin parkkiin ja puoli kilsaa taivallettiin kävellen. Sieltä löyty se komea ja kovaääninen vesiputous ja siinä sitä sitte oltiin ja pällisteltiin. Oli se kyllä huikea, vaikka en kyllä osaa sitä nyt mitenkään kuvailla.

Takasin palatessa käytiin tienvarressa kuvaamassa apinoita ja isoja järviä, joiden nimiä ei tähän hätään muisteta (jälleen KVG). Kyllä se vähän typerältä tuntu, että tullaan tuhansien järvien maasta tänne kuvaamaan muutamaa hassua lammikkoa. Vaikka olihan se vähän erikoista, kun niitä reunusti vuoret eikä laakeat pellot. Viimeisenä etappina käytiin syömässä ravintolassa, josta oli näkymät riisiterasseille. Siinä vaiheessa oli kyllä jo niin väsy ja kylmä (uskokaa tai älkää, neule päällä hytisin), että ei siitä osannu enää nauttia. Odotti vaan, että pääsee autoon ja pyyhkeen alle lämpimään. Kyllä turistina olo on sitte raskasta, varsinki ku alla paino vielä perjantain surffaukset.

Reissun anti oli kyllä huisi; on niin ihmeellistä, että näin pienellä saarella on näin paljon erilaisia ja niin ihmeellisiä paikkoja. Koettiin me kuitenkin myös kauhun hetkiä, kun nähtiin vesiputoukselle mennessä tosi läheltä tosi iso ja tosi kamala hämähäkki. Riikka varsinki sai kauheita sätkyjä siitä otuksesta. Jättiläismäisiä seittejäkin nähtiin siellä tienvarsilla sähkölangoilla eikä yhtään haluttanu pysähtyä. Lisäksi toisella temppelillä oli sellanen torni, jossa oli tosi kapeat portaat, eikä yhdessä kohtaa ollu kaidetta ollenkaan. Minä sielä sitte konttasin niitä portaita, kuski varmisti etupuolen ja Riikka tuli takana. Molemmille on siis riittäny pelättävää. Hyh.

Kyllä lomailu on raskasta

Se piti vielä tässä mainita, että perjantaina käytiin siinä paikallisessa, johon se rouva koulun pihalta meidät kutsu. Sen rouvan suku pyörittää yhdessä sitä paikkaa, nimeltään Linga Longa. Se rouva nyt sattu siellä jopa olemaan ja heti esitteli meidät koko suvulleen. Taidettiin löytää meille kantapaikka, sen verran kiva paikka ja ihania ihmisiä oli. Heti ottivat meidät omakseen ja totesivat, että tästä lähtien ollaan niiden siskoja. Meinasivat suuttua, kun oltiin aikeissa tilata taksi hotellille ja vaatimalla vaativat, että saavat viedä meidät itse. Saatiin myös aika hyvä diili seuraavasta skootterista, nimittäin normisti 800 000 kuukaudessa, mutta me kuulemma maksetaan, mitä halutaan.