BlingBling Landia

Olipas viikonloppu! Eilen siis tultiin takaisin Blimbingsarista ja Melayahista jotka sijaitsee ihan Balin länsiosassa. Meidät tosiaan kutsuttiin katsomaan esitystä, jonka lapset ja nuoret Widhya Asihin eri orpokodeista olivat valmistaneet. Helmikuussa kaikki esityksissä mukana olevat lapset lähtevät Singaporeen viikoksi ja koko homman järjestelyt hoitaa tätä säätiötä tukeva rahoittaja, joten tämä on todella ISO juttu lapsille ja he odottavat sitä innoissaan.

Elikkäs, lauantaina me kerättiin kimpsut ja kampsut ensimmäisestä hotellista ja kirjattiin ittemme ulos, koska varattiin meidän seuraava majapaikka Sanurista, alkaen maanantaista. Taksi alle ja lähdettiin sillä Untal-Untaliin, sieltä matka jatkui orpokodin järjestämällä kyydillä Blimbingsariin. Saatiin samalla hieman katsastettua seuraavaa työharjoittelukohdetta, koska ehdittiin muutama tunti tutustua Widhya Asih 4:n tyttöihin. Startattiin klo 6 aikoihin Untal-Untalista ja matkaseurana meillä oli kuskin lisäksi eräs orpokodin työntekijä ja kaksi poikaa Banglista, joka on siis säätiön orpokoti nro 6. Matka päämäärään kesti huikeat 4 tuntia, vaikka matkaa olikin vain ~90 km. Liikenteestä, tien mutkaisuudesta ja mäkisyydestä johtuen tietä pitkin ei siis voinut kiitää 100 km/h, vaan paikoittain kun kuski ohitteli kapealla ja pimeällä tiellä rekkoja näkemättä kovin paljon kauemmaksi mutkan taakse tuntui se 80 km/h jo ihan riittävältä… meikäläinen ei kovin helposti liikenteessä säiky, mutta välillä tuoli huomattua että puristin sitä auton kahvaa rystyset valkosina kun kuski lähti ohittamaan. Täällä ei oo turvaväleistä tietoakaan. 

Perille päästiin iltakymmenen aikaan, ensimmäinen pysäkki oli Melayahin orpokodilla jossa sunnuntain karkelot siis järjestettiin. Harjoitukset olivat käynnissä ja saimme niiden loppumista odotellessa syödä iltapalaa. Nyt oltiin sen verran kaukana pääkaupungista että iltakin ylempänä tuntui huomattavasti viileämmältä, vähän kuin Suomen kesältä, mutta lisätkää se kosteus siihen päälle. Joka tapauksessa,  meistä se tuntui todella mukavalta kun ei tarvinnut hikoilla illallakin, huvitti vähän kun paikalliset halusivat tarjota meille lämmintä maitoa jotta kropat pysyis lämpiminä :D Heillä itsellään oli pitkät housut ja huppari päällä. 

Vieraanvaraisuus täällä on paljasjalkaselle suomalaiselle jotain ihan käsittämätöntä, varsinkin kun kyseessä on kaksi naispuolista vierasta. Esimerkiksi, harjoitusten päätyttyä kuskimme otti mukaan Blimbingsariin tulevia poikia ja heistä neljä ahtautui 7-paikkaisen auton takaosaan ja kaksi apukuskin paikalle, kun taas minä ja Anni istuttiin kuin kuningattaret keskimmäisillä paikoilla ja tilaa olisi ollut siinä vielä kahdelle. Blimbingsarissa suurin osa lapsista oli jo nukkumassa, joten meidät ohjattiin suoraan guest housen puolelle jossa vietimme seuraavat kaksi yötä. Guest house ei todellakaan ollut mitään bling blingiä; sisällä meitä odotti iso pelkistetty huone jossa oli kaksi sänkyä, tuoli ja pöytä sekä lisänä pari gekkoa, perhosia, hyttysiä ja muutama hämähäkki vessan nurkissa vaanimassa. Lisäksi suihkusta ei tullut lämmintä vettä. Anni sai mäiskiä kaikki hämpyt kämpästä pois koska itsehän en niiden lähellä pystyny olemaan. Katossa oli onneksemme yksi naula johon taiteiltiin Annin hyttysverkko kiinni ja saatiin yö onneksi nukkua vähän levollisemmin mielin ilman pelkoa yöllisistä unikavereista. 

Viritelmä. Anni piti tuolista kiinni joka laitettiin sängyn päälle ja meikä kiinnitti verkon kattoon jatkopalan avulla.

Aamu paljasti meille ympäristön johon oltiin illalla saavuttu. Ikkunasta katsottuna meitä tervehti rehevä trooppinen kasvillisuus, orpokodin sisäpiha oli suuri ja siihen kuului omat tilat kotieläimille sekä puutarha ja lapsille leikkitelineitä ja pieni koripallokenttä. Täysin erilaista kuin Denpasarissa, tämä tila tuntui valtavalta siihen verrattuna. 

Chickens from 60's! Kattokaa ny mikä tupee.

Ihaninta aamussa oli kuitenkin meidät tervetulleeksi toivottaneet lapset. Blimbingsarissa nuorin on lastentarhaikäinen ja vanhimmat ala-asteen suurimmilla luokilla, tässä orpokodissa majailevat siis kaikista nuorimmat lapset. Muutama heistä puhui varsin hyvää englantia ja orpokodin johtaja pyysikin heitä viemään meidät kävelylle Blimbingsarin kylään. Eipä aikaakaan kun meitä jo tartuttiin kädestä ja tämä pieni tyttö huuteli pitkin orpokotia jotain muille lapsille ja pian meillä oli n. 10 lapsen saattue ympärillämme ja he lähtivät kuljettamaan meitä pitkin kylän katuja. Vaikka kommunikointi ei ollut yhtä sulavaa kuin vanhempien lasten kanssa, niin kiertely oli silti ihanaa koska lapset olivat silminnähden hurjan onnessaan uusista ihmisistä ja siitä että saivat näyttää paikkoja. Kylä oli varsin rauhallinen verrattuna siihen Baliin mitä oltiin tähän mennessä nähty. Kapeita teitä joidenka varrella oli suloisia balilaiseen tyyliin rakennettuja siistejä koteja. Keskusta oli pieni, saman toriaukean ympärillä oli kaikki tärkeät rakennukset, kuten koulu ja kirkko. Skoottereita meni ohitse vain muutama ja jokainen vastaantuleva ihminen tervehti meitä ison hymyn kanssa. Suomalaisiin tapoihin tottuneelle hyvin hämmentävää. 

Blimbingsarin kylänraittia.

 Lauantaipäivän vietimme kokonaan Blimbingsarissa lasten kanssa. Pienemmät lapset olivat aivan i-h-a-n-i-a! Koko päivän joku halusi olla melkein kyljessä kiinni ja kysellä kaikennäköistä, tai sitten vain halusivat olla lähellä vaikka ei kieli taipunutkaan englantiin kovin hyvin. Saatiin molemmat Annin kanssa nuoremmilta tytöiltä uudet kampaukset ja pojat tykkäsivät pelleillä kanssamme tuon tuosta. Varsinkin yksi 6-luokkalainen Peeta oli todella mahtava tapaus, hän toimi ns. pikkuoppaanamme aina välillä koska osasi englantia melko hyvin. 

 

Orpokodissa oli sillä hetkellä meidän lisäksemme myös australialainen tyttö vapaaehtoistyössä. Tulimme hänen kanssaan hyvin juttuun ja tuntui mukavalta että seurana oli joku toinenkin joka myös on miettinyt samoja asioita orpokodissa työskennellessä, kuten kielimuurin vaikutusta, huomannut erilaiset tavat ja tottumukset yms. 

Illalla lähdimme klo 5 Melayahin orpokodille katsomaan esityksiä. Ennen niiden alkua tapasimme Singaporen reissusta vastuussa olevat naiset, molemmat ovat opettajia Singaporessa kansainvälisessä koulussa ja he ovat käyneet Balilla perheineen n. 10 vuoden ajan ja olleet mukana auttamassa sekä kehittämässä Widhya Asihin orpokotien toimintaa. Kun ilta oli saatu päätökseen niin ei kyllä yhtään kaduttanut että oltiin päätetty lähteä paikan päälle vieraiksi. Esityksissä saimme nähdä perinteistä balilaista tanssia sekä balilaisen instrumentin, gambalanin, soittoa. Pojat olivat vastuussa musiikista ja tanssiesityksissä nähtiin lähinnä tyttöjä, mutta pojillakin oli yksi tanssinumero. Lapset olivat itse valmistaneet yhdessä esiintymispuvut ja olivat nähneet niiden eteen vaivaa, koska ne olivat hyvin yksityiskohtaisesti tehtyjä ja yksinkertaisesti kauniita. Esitysten päätyttyä oli ilmeisesti loppuhuipennuksen aika, he kutsuivat lavalle nämä tärkeät Singaporen naiset ja kantoivat heidän eteensä kokonaisen sian josta he juhlallisesti saivat leikata ensimmäisen palan. Naiset näyttivät vähän huvittuneilta ja syy selvisikin jälkeenpäin kun pääsimme heidän kanssaan taas juttusille. He kertoivat, että nämä tosiaan olivat vasta viimeiset harjoitukset ennen Singaporen reissua. He olivat tulleet tänne vain tarkastamaan että kaikki on ok, mutta orpokodeille tämä oli paljon merkittävämpi juttu ja Melayahin esiintymispaikka oli koristeltu varsin koreasti ja paikalle oli kutsuttu tärkeitä ihmisiä, kuten kylän opettajia sekä tietysti kirkon väkeä koska Widhya Asih on kristillinen säätiö. Paikalla oli mm. sama piispa jonka syntymäpäivillä päästiin käymään tuossa aikaisemmin viikolla, hahaa.

Local transport.

 

Viikonloppu tiivistettynä: ollaan saatu aimo annos kulttuuria ja opittu paljon taas balilaisista perinteistä ja tavoista. Jälkeenpäin ajateltuna harmittais hirveästi jos ei oltaisi tultu käymään, ei tiedetty mistä oltaisiin jääty paitsi! Vaikka oltiin Blimbingsarissa vain kaksi yötä, niin oli silti vaikea lähteä sieltä pois, koska lapsiin ehti jo hieman kiintymään eikä oltaisi millään raaskittu sanoa heille hyvästejä. On tämä jännää kuinka niin lyhyessä ajassa jostain voi tulla tärkeää. Ymmärretään nyt myös taas hieman paremmin tämän säätiön toimintaa ja heidän tarkoitusperiään. Nämä eivät ole sellaisia orpokoteja joista aluksi saattaisi tulla mieleen köyhät ja surulliset lapset, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, vaan jokaisessa kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Lapset suorastaan pursuavat elämäniloa eikä heistä ulospäin näy se mistä olosuhteista he ovat orpokotiin tulleet. Sinne pääsy on heille mahtava tilaisuus josta he ovat onnellisia, sillä nyt he saavat jotain mitä vanhemmat eivät heille voisi muuten tarjota. Koulutusta arvostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa.

Palattiin Sanuriin maanantaina ja tultiin samalla kyydillä australialaisen, Matildan, kanssa joka jatkoi matkaansa Jimbarajanille äitinsä serkun luokse. Kuskina meillä oli sama henkilö jonka kanssa sähköpostittelimme ennen tuloamme Balille ja hän hoiti saapumisemme järjestelyt täällä päässä. Forman oli tuttu jo keskiviikon kokouksesta, joten paluumatka sujui varsin leppoisasti. Matkalla pysähdyimme erään australialaispariskunnan rantakartanolla, he ovat myös tukijoina Widhya Asihin toiminnassa ja tämä mies oli vastuussa Matildan vierailusta orpokodeissa. Hän halusi käydä tervehtimässä miestä joten näin ollen pääsimme käväisemään heidän lomaparatiisissaan. Sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sieltä oli merinäköala ja sieltä pysyisi joka ilta ihailemaan auringonlaskua mojito kädessä infinity –uima-altaassa makoillen… Vaikutti huikealta orpokodin vierasmajoituksen jälkeen.

Rantatontin näkymiä.

Uudesta hotellista vielä sen verran että IHANAA, meillä on nyt jääkaappi ja kunnon ilmastointi. Tuntuupas luksukselta. Eilen respassa tapahtui jotain todella koomista. Kutan hotellilla tutustuttiin yhteen chileläiseen keskiviikkona, seuraavana päivänä meidän oven alta oli laitettu lappu missä hän kerto käyneensä koputtelemassa aikomuksenaan pyytää meitä syömään sen kanssa. Noh, me ei koskaan enää nähty kyseistä heppua koska lähdettiin viikonloppuna reissuun ja sekin oli lähteny jo muualle Kutalta. Eiköhän me törmätty siihen maanantaina uudella hotellilla! Oltiin menossa respaan kysymään skoottereiden vuokraamisesta niin se chileläinen oli juuri tulossa huoneestaan altaalle, oli kaikilla hieman hölmistyny ilme kun me kolme siinä ihmeteltiin kovaan ääneen että ”Whaaaat! Are you staying here?!” ja henkilökunta ihmetteli monttu auki että ”Do you know each other?” HAHHAA. Illalla käytiin sen kanssa sitten syömässä, on kyllä omalaatuinen mutta mukava tyyppi.

Tälläista tällä kertaa. Pahoittelen romaania, mutta kun oli niin paljon asiaa :))