Päädy poliisikoppiin [x], check!

Meidän viikkoon on sisältyny ylimääräisiä sydämentykytyksiä tuolla liikenteen puolella. Toissapäivänä työmatka ei sujunukkaan niin sutjakkaan smoothisti mitä muina päivinä, vaan saatiin omat kokemukset näistä paljon luetuista/kuulluista Balin poliisivoimista. Tilanne siis eteni näin:

Tultiin suurempaan risteykseen mistä meidän kuului kääntyä oikealle. Päristeltiin sieltä kauempaa ja sattumoisin kävi niin, että se oikealle kääntyvien nuoli  vaihtu keltaiseksi hiukan ennen kun päästiin risteykseen, lopulta se oli punainen kun oltiin kohdalla. Liikenteessä en vie sentään liiku niin luottavaisesti kuin kala vedessä, joten päätin että pysähdyn kiltisi punaisiin. Ainoa virhe tässä vaiheessa oli se, että olin pikkasen mennyt sen STOP viivan yli, mutta se tuntu turvallisemmalta vaihtoehdolta risteyksestä kaasuttamisen sijaan. Kun täällä vaihtuu vihreet niin paikalliset kyllä lähtee kuin ammuttu aina liikkeelle, joskus vähän aikasemminki. Silloin ei huvittais olla keskellä tietä.

Noh, tietysti valitsin väärin niin kuin yleensäkki fifty-fifty tilanteessa ja yrmeä poliisisetä viittoi meidät tien sivuun ja siinä niiden puheilla vierähtikin varmaan 30 min. Suomalainen ajokortti ei meinannu kelvata ja lisäksi se osoitteli vihkostansa meille 500,000 rupian sakkoa, jonka aluksi vilkaisin olevan 5 miljoonaa rupiaa ja pienoisesti jäädyin sen summan nähtyäni :D Tämä vanhempi poliisi puhui tosi pääd inglish ja meinas aivan suuttua kun pyysin toistamaan jonkun lauseen mitä se mussutti, vastaukseksi tämä alkoi puolihuudolla kysymään että ”What do you speak in Finland? Do you speak english, do you?!” Siinä sitten istuskeltiin poliisikopissa ja odoteltiin toista virkavallan edustajaa paikalle, kun tämä vanhempi mies selvästi tarvitsi vähän apua kommunikointiin. Sieltä tuli sitten onneksi sellainen nuori ja mukavampi tyyppi.

Koska olemme Balilla niin eihän sakkoja makseta kiltisti tuosta vain, vaan niistä(kin) kuuluu tinkiä! Monista blogeista ollaan luettu ja muilta myös kuultu, että liikenteessä kannattaa pitää erillistä lompakkoa mukana jossa pitää 50 000-100 000 rupiaa mukanansa sakkojen varalta. Poliisit jos pysäyttää niin voi sen sitten kaivaa esille ja sanoa että ei oo mukana muuta, yleensä herrat sitten tyytyy siihen mitä saavat. Ei mee usein valtiolle nämä rahat, vaan ihan poliisisetien omiin taskuihin. Me oltiin myös varauduttu ja lopulta esitettyämme hetken vain viattomia vapaaehtoistyöntekijöitä orpokodista tämä nuori herra sanoi että okei, saatte vain varoituksen tätä ajokorttia koskien ja 100 000 rupiaa riittää näihin sakkoihin. Off you go.

Sen verran se koko homma kuitenki kuumotteli, että ollaan viimeiset kaks päivää kuljettu skootterilla meidän pitkissä lökähousuissa ja pitkähihaiset päällä jotta poliisit ei erota niin helposti turisteiksi, haha. Samoin siinä isossa risteyksessä ollaan aina pujahdettu jonkin ison auton taakse, eilen oltiin bussin takana niin ei paljo kopista näkyny tielle. Sama setä siellä tänään taas päivysti.

Karvakaveri.

Viikon toinen polttava puheenaihe on ollu halvimman pyykkipalvelun etsiminen Sanurista. Kutalla sai kilon pestyä 8 000 rupialla, mutta täällä useimmat paikat on Rp 20 000-25 00/kg. Eli maksaa siis 1,2-1,5 €, ihan hirrrveeen kallista… Sanurissa ei varsinaista keskustaa ole, vaan täällä kaikki on yhden pitkän kadun varrella. Sitä sitten sahattiin edes takaisin skopolla ja käytiin jokaisesta laundry  –kyltin omaavasta paikasta kyselemässä yksitellen hintaa, lopulta löydettiin ihan hotellin läheltä Rp 15 000/kg, SCORE! Säästetään tässäkin niinku kunnon opiskelijan kuuluu!

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä tulee kysymys, miten pienestä voi ihminen olla onnellinen? Meikäläisten kohdalla vastaus on ”perunasta”. Oltiin ulkona syömässä ja tilasin kreikkalaista salaattia, ja siellä seassa oli halkaistuja pikkupottuja! Ihanan suomalaista. Annin kommentti: ”Näytit siltä että alat pian itkemään ku näit sen perunan…” Nomnom.

Huomenna tiedossa ihan uusi aluevaltaus, me nimittäin mennään surffaamaan! Ennen kuin päästään laudalle niin saadaan varmasti röörit huuhdeltua muutaman kerran suolavedellä, mutta eiköhän se sen arvoista ole. Kuulemisiin!

Tänään orpokodin pihaan pomppi tämän näkönen kaveri. Kävi ilmi että pupuotus onki orpokodin johtajan lapsen lemmikki, satuin vain näkemään kun se oli lähdössä karkuteille.  Niitä on siellä kaksi kappaletta, supersöpöjä karvapalloja!

Skopoilua, retkijuomia ja oloneuvoksia

Ihan ensiksi haluan julistaa koko maailmalle ilouutisen! Minusta meinaan tuli maanantaina tuplatäti, kun rakas siskoni synnytti suloisen tyttölapsen! Voi sitä onnen ja ilon määrää. Tosin aika herkistyneenä tässä on siitä asti oltu, varsinkin kun näen tämän pienen ihmeen livenä vasta huhtikuussa. Aikamoista painia koko tänne lähtemisen kanssa juuri sen takia käytiinkin. Joka tapauksessa olen tooosi onnellinen ja ylpeä täti! 

Viime viikko töissä meni kivasti ja nopeasti. Ollaan jo totuttu näihin rutiineihin ja elellään niiden mukaan. Edelleen saa kyllä olla oma-aloitteinen jos ei halua istua koko päivää peukaloita pyöritellen. Vieläki näitä ihmetyttää, kun me ei mennä lepoaikaan nukkumaan vaan touhuillaan omiamme (okei, no parina päivänä saatoin torkahtaa). Nää ihmiset täällä on kyllä aivan ihania. Tiistaina yks tytöistä tuli oikeen kunnolla halaamaan ja sano luulleensa, ettei me tulla enää, kun oltiin oltu neljä päivää poissa Blimbingsarin reissun takia. Kivaa huomata, että meistä tykätään. Orpokodin keittäjäkin tulee aina istumaan lähelle ja yrittää kommunikoida ja halailee, vaikka ei oikeasti puhu eikä ymmärrä englantia juuri ollenkaan.

Mentiin tiistaina vielä taksilla töihin, nii kirjotettiin siinä tarkat reittiohjeet ylös, että osataan jatkossa skootterilla. Sanurista on kyllä paaaljon helpompi kulkea Denpasariin ku Kutalta eli oltiin aika luottavaisia, että löydetään perille itteksemme. Tiistai-iltana se skootteri sit vuokrattiin ja vähän koeajettiin sitä. Ilmotin jo heti alkuunsa, että Riikka saa luvan ajaa, kun sillä on skootteri ittellään Suomessa ja mua kyllä olis jännittäny ihan liikaa. Ja nyt kohta viikon kokemuksella voin todeta, että olkaa huoleti siellä Suomessa, Litti hoitaa. Ei mua ole edes pelottanu tossa kyydissä, vaikka tosiaan täällä pääkaupungin vilinässä on menty.

Muutama muuki tuli skootterilla

Myös tää meidän uus hotelli aiheuttaa meille suunnatonta iloa, vaikkei se edellinenkään huono ollu. Tässä paikassa on ihana henkilökunta; ovat tosi avuliaita ja hyväntuulisia koko ajan. Yks päivä lukitsin itteni pyyhe päässä ulos huoneesta kaatosateeseen ja respan nainenki vaan naureskeli. Ovat siis ainaki humoristisia. Oltiin tiistaina niin onnellisia sekä siitä skootterista että meidän uudesta huoneesta, jossa on jääkaappi, että käytiin kaupassa ja hamstrattiin kaikenlaista pientä sieltä mukaan. Tästä lähin saadaan ite lantrattua jauhekahvia ja kuppinuudelia, voi onnea!

Torstaina töiden jälkeen otettiin jo kohta perinteeksi muodostunu työviikon päättävä hieronta. Kyllä olis Suomessaki ihmiset paljon onnellisempia, jos hieronta maksais vaan muutaman euron. En kuitenkaan suosittele kellekkään bisnesideaksi, ei taitas rikastua. Siitä jatkettiin syömään ja käymään yhdessä baarissa, johon yks paikallinen rouva meidät kutsu. Rouvaa ei kyllä näkyny ja lopulta jouduttiin siinä hetki odottelemaan, ku monsuunisade yllätti eikä viittitty lähteä skootterilla huristamaan kämpälle. No, se oli kiva paikka nii nyt tiedetään, mihin mennä jos Sanurissa aikoo viihteen puolella käydä.

Perjantai meni sitte sadetta pitäessä ja oli oikeestaan eka päivä täällä, että vaan oleiltiin rauhassa. Käytiin vaan Starbucksissa kahvilla, mutta siinä se oliki. Lauantaina oli jo parempi ilma, nii suunnattiin ekaa kertaa rannalle auringonottopuuhiin. Sanurin ranta oli jo paljonpaljon parempi ku Kutan. Ei likaa ja törkyä eikä sitä väenpaljoutta. Rauhassa saatiin maata. Ja ihanan näkösiä rantaravintoloita ja –kahviloita. Yhdessä käytiinkin lähtiessä syömässä ja tyytyväisiä oltiin molemmat.

Illalla sitten lähdettiin ekaa kertaa ihan baarikierrokselle. Oppaiksi meille lähti Jensku ja Suspe, jotka oli täällä pari vuotta sitten työharjoittelussa ja joilta koko idea tänne tulosta saatiin. Aluksi oltiin parissa pienemmässä paikassa ja höpistiin työharjottelusta ja muusta Baliin liittyvästä. Lopuksi mentiin loputtomalta tuntuvaan diskoteekkiin, josta sai loputtomia drinkkejä eli n. 1,5 litrasia ”retkijuomia”. Hauskaa meillä kyllä oli, vaikka eilinen fiilis oliki vähän toisenlainen, ku päivä kulutettiin sängyn pohjaa. Päivän ainoa aktiviteetti oli take awayn hakeminen lähiravintolasta ja siihenki kerättiin voimia melkeen tunti.

Ainii, se piti vielä sanoa, että ollaan tässä viikon aikana treenattu indonesian puhumista ja oikeen sanakirjaki ostettiin. Parissa kaupassa ja ravintolassa ollaan saatu hämmästelyjä, ku puhutaan nii fluentisti. Okei, ollaan siis sanottu "Apa kabar?" eli "Mitä kuuluu?" ja muita helppoja fraaseja joka paikassa, mutta on seki jo alku! Ollaan kuulolla taas, heido!

BlingBling Landia

Olipas viikonloppu! Eilen siis tultiin takaisin Blimbingsarista ja Melayahista jotka sijaitsee ihan Balin länsiosassa. Meidät tosiaan kutsuttiin katsomaan esitystä, jonka lapset ja nuoret Widhya Asihin eri orpokodeista olivat valmistaneet. Helmikuussa kaikki esityksissä mukana olevat lapset lähtevät Singaporeen viikoksi ja koko homman järjestelyt hoitaa tätä säätiötä tukeva rahoittaja, joten tämä on todella ISO juttu lapsille ja he odottavat sitä innoissaan.

Elikkäs, lauantaina me kerättiin kimpsut ja kampsut ensimmäisestä hotellista ja kirjattiin ittemme ulos, koska varattiin meidän seuraava majapaikka Sanurista, alkaen maanantaista. Taksi alle ja lähdettiin sillä Untal-Untaliin, sieltä matka jatkui orpokodin järjestämällä kyydillä Blimbingsariin. Saatiin samalla hieman katsastettua seuraavaa työharjoittelukohdetta, koska ehdittiin muutama tunti tutustua Widhya Asih 4:n tyttöihin. Startattiin klo 6 aikoihin Untal-Untalista ja matkaseurana meillä oli kuskin lisäksi eräs orpokodin työntekijä ja kaksi poikaa Banglista, joka on siis säätiön orpokoti nro 6. Matka päämäärään kesti huikeat 4 tuntia, vaikka matkaa olikin vain ~90 km. Liikenteestä, tien mutkaisuudesta ja mäkisyydestä johtuen tietä pitkin ei siis voinut kiitää 100 km/h, vaan paikoittain kun kuski ohitteli kapealla ja pimeällä tiellä rekkoja näkemättä kovin paljon kauemmaksi mutkan taakse tuntui se 80 km/h jo ihan riittävältä… meikäläinen ei kovin helposti liikenteessä säiky, mutta välillä tuoli huomattua että puristin sitä auton kahvaa rystyset valkosina kun kuski lähti ohittamaan. Täällä ei oo turvaväleistä tietoakaan. 

Perille päästiin iltakymmenen aikaan, ensimmäinen pysäkki oli Melayahin orpokodilla jossa sunnuntain karkelot siis järjestettiin. Harjoitukset olivat käynnissä ja saimme niiden loppumista odotellessa syödä iltapalaa. Nyt oltiin sen verran kaukana pääkaupungista että iltakin ylempänä tuntui huomattavasti viileämmältä, vähän kuin Suomen kesältä, mutta lisätkää se kosteus siihen päälle. Joka tapauksessa,  meistä se tuntui todella mukavalta kun ei tarvinnut hikoilla illallakin, huvitti vähän kun paikalliset halusivat tarjota meille lämmintä maitoa jotta kropat pysyis lämpiminä :D Heillä itsellään oli pitkät housut ja huppari päällä. 

Vieraanvaraisuus täällä on paljasjalkaselle suomalaiselle jotain ihan käsittämätöntä, varsinkin kun kyseessä on kaksi naispuolista vierasta. Esimerkiksi, harjoitusten päätyttyä kuskimme otti mukaan Blimbingsariin tulevia poikia ja heistä neljä ahtautui 7-paikkaisen auton takaosaan ja kaksi apukuskin paikalle, kun taas minä ja Anni istuttiin kuin kuningattaret keskimmäisillä paikoilla ja tilaa olisi ollut siinä vielä kahdelle. Blimbingsarissa suurin osa lapsista oli jo nukkumassa, joten meidät ohjattiin suoraan guest housen puolelle jossa vietimme seuraavat kaksi yötä. Guest house ei todellakaan ollut mitään bling blingiä; sisällä meitä odotti iso pelkistetty huone jossa oli kaksi sänkyä, tuoli ja pöytä sekä lisänä pari gekkoa, perhosia, hyttysiä ja muutama hämähäkki vessan nurkissa vaanimassa. Lisäksi suihkusta ei tullut lämmintä vettä. Anni sai mäiskiä kaikki hämpyt kämpästä pois koska itsehän en niiden lähellä pystyny olemaan. Katossa oli onneksemme yksi naula johon taiteiltiin Annin hyttysverkko kiinni ja saatiin yö onneksi nukkua vähän levollisemmin mielin ilman pelkoa yöllisistä unikavereista. 

Viritelmä. Anni piti tuolista kiinni joka laitettiin sängyn päälle ja meikä kiinnitti verkon kattoon jatkopalan avulla.

Aamu paljasti meille ympäristön johon oltiin illalla saavuttu. Ikkunasta katsottuna meitä tervehti rehevä trooppinen kasvillisuus, orpokodin sisäpiha oli suuri ja siihen kuului omat tilat kotieläimille sekä puutarha ja lapsille leikkitelineitä ja pieni koripallokenttä. Täysin erilaista kuin Denpasarissa, tämä tila tuntui valtavalta siihen verrattuna. 

Chickens from 60's! Kattokaa ny mikä tupee.

Ihaninta aamussa oli kuitenkin meidät tervetulleeksi toivottaneet lapset. Blimbingsarissa nuorin on lastentarhaikäinen ja vanhimmat ala-asteen suurimmilla luokilla, tässä orpokodissa majailevat siis kaikista nuorimmat lapset. Muutama heistä puhui varsin hyvää englantia ja orpokodin johtaja pyysikin heitä viemään meidät kävelylle Blimbingsarin kylään. Eipä aikaakaan kun meitä jo tartuttiin kädestä ja tämä pieni tyttö huuteli pitkin orpokotia jotain muille lapsille ja pian meillä oli n. 10 lapsen saattue ympärillämme ja he lähtivät kuljettamaan meitä pitkin kylän katuja. Vaikka kommunikointi ei ollut yhtä sulavaa kuin vanhempien lasten kanssa, niin kiertely oli silti ihanaa koska lapset olivat silminnähden hurjan onnessaan uusista ihmisistä ja siitä että saivat näyttää paikkoja. Kylä oli varsin rauhallinen verrattuna siihen Baliin mitä oltiin tähän mennessä nähty. Kapeita teitä joidenka varrella oli suloisia balilaiseen tyyliin rakennettuja siistejä koteja. Keskusta oli pieni, saman toriaukean ympärillä oli kaikki tärkeät rakennukset, kuten koulu ja kirkko. Skoottereita meni ohitse vain muutama ja jokainen vastaantuleva ihminen tervehti meitä ison hymyn kanssa. Suomalaisiin tapoihin tottuneelle hyvin hämmentävää. 

Blimbingsarin kylänraittia.

 Lauantaipäivän vietimme kokonaan Blimbingsarissa lasten kanssa. Pienemmät lapset olivat aivan i-h-a-n-i-a! Koko päivän joku halusi olla melkein kyljessä kiinni ja kysellä kaikennäköistä, tai sitten vain halusivat olla lähellä vaikka ei kieli taipunutkaan englantiin kovin hyvin. Saatiin molemmat Annin kanssa nuoremmilta tytöiltä uudet kampaukset ja pojat tykkäsivät pelleillä kanssamme tuon tuosta. Varsinkin yksi 6-luokkalainen Peeta oli todella mahtava tapaus, hän toimi ns. pikkuoppaanamme aina välillä koska osasi englantia melko hyvin. 

 

Orpokodissa oli sillä hetkellä meidän lisäksemme myös australialainen tyttö vapaaehtoistyössä. Tulimme hänen kanssaan hyvin juttuun ja tuntui mukavalta että seurana oli joku toinenkin joka myös on miettinyt samoja asioita orpokodissa työskennellessä, kuten kielimuurin vaikutusta, huomannut erilaiset tavat ja tottumukset yms. 

Illalla lähdimme klo 5 Melayahin orpokodille katsomaan esityksiä. Ennen niiden alkua tapasimme Singaporen reissusta vastuussa olevat naiset, molemmat ovat opettajia Singaporessa kansainvälisessä koulussa ja he ovat käyneet Balilla perheineen n. 10 vuoden ajan ja olleet mukana auttamassa sekä kehittämässä Widhya Asihin orpokotien toimintaa. Kun ilta oli saatu päätökseen niin ei kyllä yhtään kaduttanut että oltiin päätetty lähteä paikan päälle vieraiksi. Esityksissä saimme nähdä perinteistä balilaista tanssia sekä balilaisen instrumentin, gambalanin, soittoa. Pojat olivat vastuussa musiikista ja tanssiesityksissä nähtiin lähinnä tyttöjä, mutta pojillakin oli yksi tanssinumero. Lapset olivat itse valmistaneet yhdessä esiintymispuvut ja olivat nähneet niiden eteen vaivaa, koska ne olivat hyvin yksityiskohtaisesti tehtyjä ja yksinkertaisesti kauniita. Esitysten päätyttyä oli ilmeisesti loppuhuipennuksen aika, he kutsuivat lavalle nämä tärkeät Singaporen naiset ja kantoivat heidän eteensä kokonaisen sian josta he juhlallisesti saivat leikata ensimmäisen palan. Naiset näyttivät vähän huvittuneilta ja syy selvisikin jälkeenpäin kun pääsimme heidän kanssaan taas juttusille. He kertoivat, että nämä tosiaan olivat vasta viimeiset harjoitukset ennen Singaporen reissua. He olivat tulleet tänne vain tarkastamaan että kaikki on ok, mutta orpokodeille tämä oli paljon merkittävämpi juttu ja Melayahin esiintymispaikka oli koristeltu varsin koreasti ja paikalle oli kutsuttu tärkeitä ihmisiä, kuten kylän opettajia sekä tietysti kirkon väkeä koska Widhya Asih on kristillinen säätiö. Paikalla oli mm. sama piispa jonka syntymäpäivillä päästiin käymään tuossa aikaisemmin viikolla, hahaa.

Local transport.

 

Viikonloppu tiivistettynä: ollaan saatu aimo annos kulttuuria ja opittu paljon taas balilaisista perinteistä ja tavoista. Jälkeenpäin ajateltuna harmittais hirveästi jos ei oltaisi tultu käymään, ei tiedetty mistä oltaisiin jääty paitsi! Vaikka oltiin Blimbingsarissa vain kaksi yötä, niin oli silti vaikea lähteä sieltä pois, koska lapsiin ehti jo hieman kiintymään eikä oltaisi millään raaskittu sanoa heille hyvästejä. On tämä jännää kuinka niin lyhyessä ajassa jostain voi tulla tärkeää. Ymmärretään nyt myös taas hieman paremmin tämän säätiön toimintaa ja heidän tarkoitusperiään. Nämä eivät ole sellaisia orpokoteja joista aluksi saattaisi tulla mieleen köyhät ja surulliset lapset, jotka ovat tyytymättömiä elämäänsä, vaan jokaisessa kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Lapset suorastaan pursuavat elämäniloa eikä heistä ulospäin näy se mistä olosuhteista he ovat orpokotiin tulleet. Sinne pääsy on heille mahtava tilaisuus josta he ovat onnellisia, sillä nyt he saavat jotain mitä vanhemmat eivät heille voisi muuten tarjota. Koulutusta arvostetaan aivan eri tavalla kuin Suomessa.

Palattiin Sanuriin maanantaina ja tultiin samalla kyydillä australialaisen, Matildan, kanssa joka jatkoi matkaansa Jimbarajanille äitinsä serkun luokse. Kuskina meillä oli sama henkilö jonka kanssa sähköpostittelimme ennen tuloamme Balille ja hän hoiti saapumisemme järjestelyt täällä päässä. Forman oli tuttu jo keskiviikon kokouksesta, joten paluumatka sujui varsin leppoisasti. Matkalla pysähdyimme erään australialaispariskunnan rantakartanolla, he ovat myös tukijoina Widhya Asihin toiminnassa ja tämä mies oli vastuussa Matildan vierailusta orpokodeissa. Hän halusi käydä tervehtimässä miestä joten näin ollen pääsimme käväisemään heidän lomaparatiisissaan. Sanan kirjaimellisessa merkityksessä, sieltä oli merinäköala ja sieltä pysyisi joka ilta ihailemaan auringonlaskua mojito kädessä infinity –uima-altaassa makoillen… Vaikutti huikealta orpokodin vierasmajoituksen jälkeen.

Rantatontin näkymiä.

Uudesta hotellista vielä sen verran että IHANAA, meillä on nyt jääkaappi ja kunnon ilmastointi. Tuntuupas luksukselta. Eilen respassa tapahtui jotain todella koomista. Kutan hotellilla tutustuttiin yhteen chileläiseen keskiviikkona, seuraavana päivänä meidän oven alta oli laitettu lappu missä hän kerto käyneensä koputtelemassa aikomuksenaan pyytää meitä syömään sen kanssa. Noh, me ei koskaan enää nähty kyseistä heppua koska lähdettiin viikonloppuna reissuun ja sekin oli lähteny jo muualle Kutalta. Eiköhän me törmätty siihen maanantaina uudella hotellilla! Oltiin menossa respaan kysymään skoottereiden vuokraamisesta niin se chileläinen oli juuri tulossa huoneestaan altaalle, oli kaikilla hieman hölmistyny ilme kun me kolme siinä ihmeteltiin kovaan ääneen että ”Whaaaat! Are you staying here?!” ja henkilökunta ihmetteli monttu auki että ”Do you know each other?” HAHHAA. Illalla käytiin sen kanssa sitten syömässä, on kyllä omalaatuinen mutta mukava tyyppi.

Tälläista tällä kertaa. Pahoittelen romaania, mutta kun oli niin paljon asiaa :))

Piispan syntymäpäivät

Elämä Balilla on jatkunut kivasti, vaikkakin sateisesti. Eilen ja toissapäivänä sitä vettä tuli iiihan kaatamalla ja koko orpokodin piha tulvi. Orpokodilla ollaan vietetty enemmän aikaa lasten kanssa ja tutustuttu paremmin. Englannin tunnit on alkanu kivasti ja ilmeisesti niistä on tykätty. Ollaan yritetty keksiä hauskoja tehtäviä, joissa joutuu puhumaan englantia. Esim. maanatain tunnille piirrettiin simppeleitä hahmoja, joita he kuvailivat parille ja pari yritti piirtää vastaavan kuvan näkemättä alkuperäistä. Aika paljon tässä mielikuvitusta joutuu käyttämään, kun mitään valmista matskua ei ole ja kielitaidon taso on tosi vaihtelevaa. Aluksi mottomme kuitenkin on: ”Keep it simple (and fun)!”

 

Oppimateriaalin askartelua

Lapset halusivat myös oppia suomeksi joitain sanontoja ja fraaseja. Ä:n ja Ö:n sekä pitkien äänteiden sanominen tuotti hankaluuksia, mutta muuten lapset osasivat yllättävän hyvin lausua suomea, kun kirjoitimme fraasit paperille. Maanantaina orpokodilta lähtiessä ilmoilla raikasi: ”Rakastan sinua, rakasta minua, hyvaa uota, nahdaan tomorrow!” Hauskaa.

Eilen olikin sitten vähän erilainen päivä. Lähdettiin säätiön pääkonttorille orpokodin johtajien kokoukseen. Ajomatka kesti suunnilleen tunnin ja perillä nähtiin ensimmäiset riisipellot ihan livenä. Tavattiin orpokodin johtajat ja kokouksen ajaksi lähdettiin tutkimaan lähiympäristöä. Kyseinen paikka ei ole mikään turistikohde, joten saatiin aika paljon huomiota sen 300 metrin kävelymatkan aikana. Kyllä ne oli ihmeissään. Joka toisesta ohi menevästä autosta töötättiin ja vilkutettiin.

Pääkonttori

Aula

Kokouksen jälkeen luultiin olevamme menossa vain syömään, mutta yhtäkkiä oltiinkin keskellä piispan syntymäpäiväjuhlia. Todella hämmentävää. Lisäksi jossain vaiheessa tilaisuutta kesken indonesian kielisten puheiden koko muu porukka (n. 60 ihmistä) käänty katsomaan meitä. Näytettiin varmaan tosi hölmistyneiltä ja se tyyppi vielä jatko juttua, niin kaikki rupes nauramaan. Huuh, en tiedä, koska olisin viimeksi tuntenu oloni niin kiusaantuneeksi. Mutta ilmeisesti meidät vain toivotettiin tervetulleiksi Balille ja siihen tilaisuuteen. No nyt on sitten käyty piispan syntymäpäivilläkin, ei paha.

Pääkonttorin ylätasanteelta ihailtiin niitä kuuluisia riisipeltoja

Meidät myös kutsuttiin viikonlopuksi Balin länsipuolelle katsomaan orpokodin lasten esityksiä. Vähän meni ohi, mikä homman nimi on, mutta se liittyy jotenkin Singaporeen ja lapset tanssivat ja musisoivat. Jonkin sortin juhla ilmeisesti, joka järjestetään kerran kahdessa vuodessa. Ensi viikolla siis luvassa varmasti raportti unohtumattomasta viikonlopusta.

Ainiin, päivän fraasi! Nama saja Anni – Nimeni on Anni.

Just another day at the office

Kulu

Salak - uusia makuelämyksiä

Mielleyhtymä - hassuinta oli, että salak kasvaa piikikkäässä puussa

Brunaa metsästämässä

Lauantaina oli täysin metsään menny yritys mennä Seminyakiin rannalle, ensinnäkin a) taksimatkalla alko satamaan jättipisaroita ja päädyttiin pysähtymään beachin sijasta kahvilaan, syötiin siinä samalla sitte kans aamiainen ja vahdattiin sitä monsuunisadetta joka jatku aika reippaan ajan, toiseksi b) kun se sade lopulta alko muistuttaan piskottelua niin uskallettiin lähteä etsimään rantaa, että nähtäis edes miltä se näyttää (Kutan ranta kun on ihan kamala, roskaa, liikaa väkeä ja liikaa tyrkkymyyjiä), niin tiedettäis mihin tulla aurinkoisempana päivänä. Helpommin sanottu ku tehty, oletettiin kävelevämme rantaa kohti mutta sen sijaan eksyttiinki aivan totaalisesti koska oltiin molemmat sitä mieltä että "se on varmaan tuon mutkan takana"... Kierrettiin ja kierrettiin, lopulta päädyttiin samaan kohtaan mistä oli alotettukki, tuliko edes hieman turisti olo :D Luovitettiin ja otettiin taksi kämpälle, perille päästyä päädyttiin vaan röhnöttään tuohon poolille, ei siinäkään oltu ehditty vielä makoilemaan. Seuraava hankinta: infokojusta laukun pohjalle Balin kartta.

Takseista sen verran että ollaan vihdoinki onnistuttu tunnistamaan viralliset taksit huijaritakseista, tämäkin pistettiin merkille saamiemme vinkkien perusteella. Viralliset BlueBird taksit on hyvin vaaleensinisiä ja niistä löytyy edestä ja takaa tietty merkintä, feikkitaksit on lähes saman värisiä ja niillä on katon päällä myös kunnon mittaritakseille tyypilliset logot.  Ainut ero oikeastaan on väri, merkinnän puuttuminen ja niissä ei tosiaan oo sitä mittaria sisällä. Esimerkiksi: BlueBird taksilla päästiin Seminyakiin ~27,000, mutta epävirallisella hinta olis ollu 120,000, veri guud price in my ass.

Kunnon BlueBird taksi, tunnistaa mm. siitä että takana on nuo taksin tunnukset (tässä IV 338)

Huijaritakseja rivissä

Loppuilta käytettiinki sitte siihen että tutustuttuun taas hieman paremmin hoodeihin, käytiin syömässä ja ostamassa muutama huurteinen tähän omalle terassille iltahengailuja varten.

Sunnuntai oliki sitte täydellinen auringonpalvontapäivä. Pilvetön taivas ja siinä baden-badenissa makoillessa olo oli ku grillivartaalla. Siitä onki sitte todisteena molemmilla punottavaa ihoa ihan reippaasti, meikäläisen käsivarret ainaki otti vähä enemmän osumaa, mut kyllä tuo tuosta rusketukseksi muuttuu. Ja kyllä, käytettiin aurinkorasvaa ja suorakerroin ei ollu enempää eikä vähempää kuin se 50, mutta silti vaan helottaa selkä ja nuo olkapäät vaikka sitä rasvaa niihin ihan antaumuksella laitettiin.

Aamurentoilujen jälkeen käytiin katsomassa miltä Legian beach näyttää, joka on siis Kutan vieressä vähän ylempänä, ja todettiin että siellä ei aivan yhtä roskasta ja täyttä oo kuin Kutalla mutta kaukana se vielä on niistä Balin kuuluisista paratiisirannoista. Aallotkin oli edelleen sitä pesukone luokkaa. Jos haluaa mennä lillumaan rauhassa meriveteen niin pitää lähteä pois länsirannoilta. Sieltä jatkettiin takaisin hotellille päin ja käytiin matkalla syömässä, ravintoloissa käymisestä alkaa pikkuhiljaa tulla normaalia koska siellä syöminen on helpompaa ja halvempaa kuin jos itte alettais ruokamme väsäämään. Eikä meillä oo siihen nyt edes vielä mahdollisuutta.

Piilomainostusta...

Annin stylet haavojen paikkaukset

Täydennettiin rötväyspäivä vielä käymällä hieronnassa, tunnin balinese massage maksoi 50,000 eli sellasen 3 €. Olisin voinu maata siinä hierontapöydällä vie vähän pidemmän aikaa, aika lailla ne naiset joka raajaa runno mutta kyllä se vaan silti oli rentouttavaa.