"Jos sul on elämä niin elämällä käytät sen"

Viime viikon alku meni sen verran normaalisti että siitä ei hirveästi ole raportoitavaa, loppuviikko sen sijaan oli niin täynnä ohjelmaa ettei olla ehditty siinä välissä kirjoitella.

Päivät maanantaista keskiviikkoon suju aika samalla kaavalla. Aamulla töihin, istuskeltu pitkin päivää tekemässä niitä ystäväkoruja mitä laittavat myyntiin ja nukuttu/löhöilty päikkäriaikana meidän vierashuoneessa.

Maanantai-illan ohjelmaan kuului myös yritys etsiä jotkut Eevan tutuntutun aussin megavillapartyt, mutta kun oltiin yli tunti sahattu skootterilla pitkin poikin Canggua ja Denpasarin laitamia tuloksetta niin luovutettiin, tultiin takaisin Seminyakiin ja syötiin night marketilla perus balimättöä eli mie gorengia.

Torstaina satoi kaatamalla lähes koko päivän ja kun ei aamusta lähdetty siinä säässä ajamaan skopolla töihin (ei omisteta sadeviittoja kun ollaan niin kauan onnistuttu välttämään yhdistelmää työmatka + kaatosade) niin päädyttiin laittamaan orpokodin johtajalle tekstaria että tullaan kunhan sade hellittää. Pari tuntia odoteltiin, mutta sitten tuli johtajalta viestiä että sielläkin on niin huono sää että voidaan jäädä kotiin. Okei. Sopii. No problem. Sunnuntaina oltiin joka tapauksessa taas menossa Denpasariin koska viimeksi ei pystytty kuvaamaan kun oli kuvattavat ihmiset vähän huonovointisia, joten työtunnit pysyy siis balanssissa. Illalla selkeni ja päätettiin tehdä täsmäisku Kutalle Poppis Lane 2:lle ja ostaa läjäpäin tuliaisia.

Moro, nämä pitäis mahduttaa rinkkaan...

Kun oltiin saatu shoppailusta tarpeeksemme noin 50 metrin päässä skootterista niin Anni bongas ohimennen erään ranskalaismiehen joka kyseli ihmisiltä reittiohjeita Sari Bali Cottages –hotellille. Kyseinen pulju oli siis sama missä me asuttiin ensimmäiset 10 päivää reissustamme. Aluksi koitettiin selittää miten sinne pääsee, mutta se oli hieman hankalaa joten päätettiin lähteä näyttämään tietä. Ylimääräinen kierros siinä tuli mutta saatiinpahan eksynyt ranskalainen turvallisesti hotellille ja samalla ittellemme hyvä mieli.

Viikon kohokohta oli ehdottomasti perjantaina. Jo pari kuukautta sitten päätettiin, että varataan opas ja mennään Mount Baturille. Vuori on koillisessa, joten sinne on Seminyakista matkaa parisen tuntia. Noustiin klo 01:00 ylös ja auto tuli hakemaan hotellilta klo 2:30 aikoihin. Kohti vuorta lähdettiin kävelemään noin klo 3:40.

Saatiin seuraksemme vielä perheellinen aussimies joka paljastui matkan alkaessa varsinaiseksi vitsiniekaksi, tosi mukava tyyppi. Meidän opas oli myös aivan loistava! Saatiin siis heti matkan alkuun hyvät fiilikset.

Alkumatka oli helppoa loivaa ylämäkeä. Opas oli varsin vikkelä jaloistaan ja me kaks tultiin sisukkaasti perässä pikkukoipinemme ja ohitettiin matkalla melekoosen monta porukkaa, mutta kun mäki muuttui jyrkemmäksi ja sai alkaa käsillä avittamaan itteänsä että pääsee ylöspäin niin meikäläisen oli pakko pyytää muutama ekstratauko. Hyvä lähteä kapuamaan vuorelle kun ei oo herran aikoihin tehny paljon mitään urheilullista. Joka tapauksessa, hengissä selvittiin ensimmäiselle isommalle taukopaikalle ja siinä möllötettiin pienessä rakennuksessa hetken aikaa ennen kuin jatkettiin korkeimmalle huipulle.

Reippaan pituisen tasanteen jälkeen päästiin huipun juurelle ja kivinen murikkamaasto vaihtu lähinnä multarinteeksi. Sitä sitten noustiin ylöspäin ja koitettiin pitää tasapaino samalla kun maa valuu jalkojen alla miten sattuu. Opas oli tässäkin kohdassa ihan huippu, jakso tsempata ja vitsailla pitkin matkaa kun me tultiin perässä niin nopiaa ku vaan kyettiin ja kyllä, lopulta me päästiin ylös asti! Viimeiset kymmenen askelta meni niin että jalat muuttui spagetiksi, johtui varmaan siitä että tiesi olevansa ihan juuri perillä.

AI ETTÄ MIKÄ TUNNE KUN OLTIIN OIKEASTI SIELLÄ YLHÄÄLLÄ. Siinä kyllä tunsi ylittäneensä itsensä :)

Odoteltiin auringonnousua pienen rakennuksen suojissa koska ylhäällä kävi aikamoinen viima. Me molemmat oltiin varustauduttu leggingseillä, lökähousuilla, pitkähihaisella ja päällystakilla/hupparilla ja siellä ylhäällä ne osoittautui ihan toimivaksi vaateyhdistelmäksi. Tai no, Annia vähän kylmäs joten se heitti vielä päällensä sarongin, huivin, farkkupaidan sekä oppaan hanskat. Yhtäkkiä huomasin lähteneeni matkaan mustalaisnaisen kanssa, sen verran komia väriyhdistelmä ne vaattet oli, hohoh. Ylhäällä oltiin kirjaimellisesti pilvessä, ei ollu niin selkeä ilma kun toivottiin, mutta kyllä sieltä silti kelpasi ympärillensä kattella. Päivä valkeni hulppeasti, kello oli kuusi aamulla ja me oltiin siinä vaiheessa tultu vuoren päälle, how cool is that? 

Porukka.

Mitä muuta ihminen tarvitsee vuoren päällä ku Suomi -hatut?! Ei tytöt näitä turhaan ostanu.

Huvitusta ylhäällä aiheutti ainakin pari asiaa, ensimmäinen niistä oli meidän aamiainen. Kuivaa rusinaleipää, keitettyjä hyvin löysiä kananmunia ja lämmintä banaania. Ei kuulosta kummoselta, mutta siinä vaiheessa se maistui varsin makoisalta. Varsinki se lämmin banaani, meillä oli kädet ihan kohmeessa niin se toimi hetkellisenä patterina. Toinen homma oli ne pilvet, maisema avautui niiden välistä niin sukkelaan että siinä sai olla nopeana jos meinas saada jonkinnäköisen kuvan auringonnoususta. Eli toisin sanoen kaikki ylhäällä olevat siis syöksyi samaan aikaan kaiteelle sekä takaisin istumaan, sitten joku onnekas joka oli jäänyt reunalle pidemmäksi aikaa hämmästeleen huudahtaa että ”OOOH!” kun hetkeksi selkeni ja sekunnissa kaikki on taas kaiteella kuvailemassa. Mm. minä.

Huipulla saatiin kaveriksemme myös apinoita, jostain kipitti ensin esiin muutama ja sitten perässä tuli koko lauma. Anni oli riemuissaan. Not. Tämä kun ei apinoista välitä ja omistaa lisäksi vielä pimeän- ja korkeanpaikan kammon, niin yöllä 1717 metriä korkealle apinoiden asuttamalle vuorelle trekkaaminen oli siis loistava suoritus. Minähän niitä sie taas innoissani kuvailin. 

Kuvitelkaa Annin repun ja jalkojen alle raketit, superwömääään.

Alaspäin tuleminen ei ollut yhtä työlästä kuin vuorelle nouseminen, mutta siinäkin sai jalat tehdä töitä. Sekä pää. Sai nimittäin koko ajan kattoa mihin astuu. Päivänvalossa näki millaista maastoa oli ympärillä ja sitä sai ihastella samalla kun pompittiin alaspäin. Tasanteella kummasteltiin ja hämmästeltiin tulivuoren kraateria, missä nyt ei ihan sitä punaista laavaa siis ollut, vaan ihan vaan iso monttu mikä vähän savusi sieltä täältä. Ja jonkinlainen iso luolakin nähtiin matkalla, ilmeisesti kovin pyhä paikka kun hindut joskus vaivautuu aukon perälle asti (30-40 metriä) rukoilemaan, sielläkin on kuulemma sellainen minitemppeli. Niitä on täällä oikeasti joka paikassa. 

Hulvaton reissu, ihmeen freesin näkösiä oltiin vielä tuon rupeaman jälkeen ja alas tullessa koko meidän porukka jutteli ja naureskeli lähes taukoamatta. Eipä sie rinteellä kukaan muu myöskään laulanu ”Timber” biisiä ku me… 

It's going down, I'm yelling timber...

Mount Batur vasemmalla (tuolla me oltiin !!11!) ja Lake Batur oikealla. Tummassa kohdassa on laavanjämiä.

Väsyneinä ja onnellisina istuttiin autoon ja lähdettiin hotellille. Seuraavaksi oli edessä vuorikamppeiden vaihto Lembonganin tavaroihin. Pikapysähdys hotellilla, rinkat respaan odottamaan, että tullaan takaisin samaan majapaikkaan sunnuntaina, skopo alle ja kohti Sanurin satamaa mistä matka jatkui Lembonganille. Anni saa rustailla viikonlopusta, sieltä on myös iso kuvasaalis niin ei me osattu karsia niistäkin tähän postaukseen! 4 GB:n kortti tuli täyteen siis perjantain ja lauantain aikana.